Talvessa on parasta se, kun pääsee hiihtämään. Tykkään hiihtää yöllä, kun kaikki ihmiset nukkuvat. Yön hiljaisuudessa kaupungin kadut ja jokivarren metsät näyttävät niin erilaisilta. Talvisena yönä ei ole koskaan täysin pimeää. Hankeen heijastuu valoa tähdistä, kuusta ja kaupungin valoista. Se on Yömaa ja siellä on jännittävää hiihtää.

Pidän umpihankihiihdosta. Silloin voin itse päättää minne haluan mennä. Minun on helppo pysyä hangen päällä. Koska olen pieni, en paina paljon. Toisin on ihmisillä, heidän mielestään umpihankihiihto on todella raskasta. 

Hiihdon jälkeen maistuu kupillinen kuumaa marjamehua. Sitten pötkähdän riippumattooni köllöttelemään. Riippumattoni on ihan paras paikka olla ja unelmoida, siinä on hyvä ottaa pienet tirsat eli torkut eli päikkärit eli päiväunet tai vaikka aamu-unet.

Viime yönä Porvoon joen jäällä, kun en ollut hiihtänyt vielä kovin pitkälti, kuului jostakin ääni.

”Pääseekö kyytiin?” se kysyi.

En nähnyt ketään ympärilläni.

”Voisitko sinä auttaa?” kuului uudestaan, nyt toiselta puolelta, alhaalta, jalkojeni juurelta.

”Olemme aivan eksyksissä”, ääni sanoi takanani.

”Meidän pitäisi löytää takaisi kotiin. Voisitko sinä auttaa?” kuului edestäni.

Pääni oli aivan pyörällä. Kuka minulle puhui? Mistä ääni tuli? Silloin huomasin edessäni alhaalla neljä pientä hiirtä. Kahdeksan tummaa nappisilmää tuijotti minua kysyvästi.

”Tottakai voin auttaa”, vastasin. ”Tulkaa metsäsuksieni päälle, kärjessä on hyvä paikka, sieltä voitte tähystellä ja kertoa minne haluatte mennä.”

Hiihdin varovasti neljä pientä hiirenpoikaa kyydissäni kohti Porvoon vanhaa siltaa, sen alla oli kuulemma hiiirulaisten koti. Matkan aikana ne kertoivat, miksi olivat joutuneet niin kauaksi kotoa.

Ne selittävät yhteen ääneen:

”Leikimme piilosta.”

”Minä halusin sellaisen piilon, ettei minua heti löydetä, kaivoin… kauan.”

”Minkäkin kaivoin lumen alle tunnelia, monta tunnelia.”

”Halusin kaivaa kaikkein pisimmän tunnelin.”

”Minäkin!”

”Ja minä!”

”Me kaivoimme niin paljon, että eksyimme!”

”On ikävä kotiin.”

”Väsyttää.”

”Voi teitä, teitte siis lumen alle labyrintin”, tuumin.

Tällaisia kyytiläisiä minulla ei ollut koskaan aikaisemmin ollutkaan. Kyllä minua nauratti. Pienet hiirulaiset nököttivät suksieni päällä peräkkäin kuin bussissa, ja Fredden suksibussi vei hiirilapset turvallisesti takaisin omaan kotiin.