Kerronpa teille ystävästäni naakasta ja siitä kuinka häneen tutustuin.

Oli kaunis talvipäivä, kun päätin lähteä retkelle Emäsalon salaiseen poukamaan. Kova pakkanen oli taputellut poskia punaisiksi monta viikkoa ja meren peitti paksu jääpeitto. Jää oli melkein lumeton. Kotiavaimeni laitoin housujen taskuun ja toiseen taskuun eväsvoileivän. Päätin luistella Emäsaloon, sillä me tontut olemme hurjan nopeita luistelemaan, ja minä pidän luistelemisesta erityisen kovasti. 

Salaisessa poukamassa on valtavan suuria kivenlohkareita lähellä toisiaan. Niitä on paljon. Uskomattoman paljon! Käyn siellä usein myös kesällä. Kutsun lohkareita jättiläisen kivipulliksi, sillä jokainen niistä on samanlaisesta harmaasta taikinasta tehty. On pieniä pullia ja isompia pullia. Osa on lyttypullia ja osa komeasti kohonneita, aivan kuin minun tekemät pyörykät.

Hypin kivipullan päältä toiselle pitkiä hyppyjä. Ai, miksi? Koska se on hauskaa ja meillä tontuilla on yllin kyllin pomppuvoimaa.  Samalla tarkkailen, onko metsässä kaikki hyvin. 

Sinä päivänä pimeää tuli äkkiä. Pimeän viitta vain hupsahti poukaman ylle, mutta onneksi kuu oli täysi, ja se valaisi kivet ja koko metsän. Istuin kaikkein isoimman kivipullan päälle ja katselin jännittäviä sinisiä varjoja, joita oli ilmestynyt ympärilleni. 

Nenästäni valui touhutippa ja otin housujeni taskusta nenäliinan ja niistin, ja silloin kuului kling! Jotakin tipahti taskustani. Oliko se minun kotini avain, joka tipahti siniseen varjoon?

Hyppäsin maahan ja etsin joka paikasta. Avainta ei näkynyt missään. Sininen varjo oli nielaissut sen. Lopulta en enää jaksanut etsiä vaan hyppäsin takaisin kivipullani päälle. Oli kurja olo. Mitä minä nyt teen? 

Silloin joku kosketti selkääni ja takaani kuului:

”Kja, kja, kjaar.”`

Käännyin ja siinä edessäni oli naakka, jolla oli minun avaimeni nokassaan. Voi sitä onnen ja ilon tunnetta. Mistä tuo lintu oli tullut ja miten se oli löytänyt minun avaimeni?

Naakka kertoi asuvansa Porvoon Tuomiokirkon kellotornissa, se oli päättänyt lähteä seikkailemaan niin kuin minäkin, mutta kova pakkanen oli vienyt siltä voimat. Sitä paleli eikä se jaksanut lentää takaisin. Se oli istunut puun oksalla ja katsellut hyppyjäni. Kun kuun valo oli syönyt sinisen varjon, se huomasi jotakin kiiltävää töppösteni tallaamassa lumessa ja arvasi, että sitä minä olin etsinyt.

Annoin naakalle kiitokseksi puolet leivästäni ja laitoin sen lakkini alle lämmittelemään. No, eihän se kovin hyvin lakin alle mahtunut, mutta siellä se kuitenkin matkusti takaisin kaupunkiin.

Siitä päivästä lähtien naakka on ollut minun rakas ystäväni. Pidämme aina täyden kuun aikaan juhlat salaisen poukaman suurimman kivipullan päällä, ja talvella viemme sinne linnuille syötävää.