Eilen kirjoitin kutsuja eläinystävilleni. Haluan järjestää niille pikkujoulut. Ystäväni naakka lupasi toimia posteljoonina. Hän kuljettaisi kirjeet perille. Eilen vietiin muut kirjeet, vain tämä yksi on jäljellä.

Juhlien suunnittelussa onkin vähän hommaa. Tarjoilu on jo selvillä. Hiirille juustopaloja, pikkulinnuille auringonkukan siemeniä sekä kuivattuja marjoja, variksille ja naakoilla maapähkinöitä ja omenan paloja, jäniksille porkkanoita ja oraville tammenterhoja ja kuivattuja sieniä. Hyvää syötävää täytyy olla riittävästi.

Mutta mitä ohjelmaa juhlissa voisi olla? Ei aina viitsisi leikkiä sitä sokkoleikkiä, että arvaa kuka on edessäsi. Pitäisi keksiä jotakin uutta, erilaista, mutta mitä se voisi olla? Mitä..mitä… mitä…?

Kun en keksinyt mitään, niin lähdin kävelylle. Kun jalat liikkuvat, niin päässäkin alkavat pyörät pyöriä, ja kun pyörät pyörivät, syntyy uusia ajatuksia.

Jokirannan punaiset telakkarakennukset ja niiden välissä oleva ranta on sellainen paikka, jossa syntyy hyviä ideoita, joten suuntasin askeleeni sinne. Kun lähestyin rakennuksia, kuului hennon kaunista, huilumaista ääntä. Hiivin lähemmäksi. Punaisen seinän vieressä, kiven päällä, lauloi mustarastas: Fhiioi fjiriuluu pii fhui fhree tiii tseke tseke. Laulu lumosi minut ja jäin pitkäksi aikaa kuuntelemaan sitä.

Kun laulu loppui sanoin: ”Kiitos, olipa se kaunista, jopa vähän surumielistä. Miksi olet yksin?”

Mustarastas kertoi, että muut rastaat ovat lentäneet etelään.

”Minä en enää jaksanut lähteä niin pitkälle lentomatkalle, koska olen jo vanha. Äsken kuulemasi laulu oli lauluni lähteneille ystäville, kaipaan heitä kovasti. Mutta osaan minä iloisempiakin lauluja, haluatko kuulla?”

Minä kuuntelin. 

Mustarastas lauloi poikasistaan, jotka kaikki olivat oppineet lentämään ja laulamaan hänen laulujaan, hänkin oli oppinut laulunsa omalta isältään. Hän lauloi siitä, kuinka oli joutunut nuorena lintuna myrskynsilmään ja päätynyt kauaksi kotoa ja lopuksi hän lauloi kaihoisan laulun omasta rakkaastaan.

Laulu oli kuin kevyttä nuoren linnun laulua. Mustarastas suorastaan hehkui laulaessaan.

Silloin iso pyörä päässäni pyörähti oikein kunnolla ja keksin sen: pyytäisin mustarastasta esiintymään meidän pikkujouluihimme! Hänen kaunista lauluaan ja tarinoitaan haluavat kaikki kuunnella.

Mustarastas suostui, hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut pikkujouluissa. Ja minä tiesin, että juhlista hän löytäisi varmasti uusia ystäviä, eikä tarvitsisi olla enää yksin. Mikä onnenpotku meille molemmille!

On kutkuttavan hauskaa suunnitella juhlia rakkaille pienille ystävilleni. Tuskin maltan odottaa. Pikkujoulut ovat syksyn kohokohta, ja tämä viimeinen kutsukirje lähtee mustarastaalle, juhlien tähtiesiintyjälle.